Ajanviete

Little afternoon

Jossain mielenhäiriössä (paremmin tunnettuna sokerihumala, minulla hyvin yleinen) rustasin tällaisen ficintapaisen. En ole ikinä enne kirjoittanut tämänkaltaista tarinaa, enkä sen puoleen ole tarinoitani edes missään julkaissut joten toivon kärsivällisyyttä.
Tuosta luokituksesta sen verran, että käytin sitä vain, koska itse sarjakin on K-12...

• Nimi: Little afternoon
• Author: Sinisilmä
• Luokitus: K-12
• Paritus: Ran ja Shinichi
• Genre: Romantiikka/Draama
• Varoitukset: Ei
• Juonitiivistelmä: Ran pohtii mielessään erinäisiä syitä Shinichin katoamiseen, ja miettii yleensäkin Shinichiä.
• A/N: En…ole ikinä, ikinä kirjoittanut mitään tämäntapaista ennen joten… olen pahoillani.
• Disclaimer: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle, enkä aio millään tavalla tahkota tällä ficintapaisella sentin pyörylää.

---

Koulun kellot soivat viimeinkin koulupäivän päätökseksi. Koulun käytävät täyttyivät oppilaista, joilla oli kiire päästä omille teilleen. Ran odotti Sonokoa ulko-oven edessä tiiraillen samalla aina välillä kelloa kännykästään. Sonoko oli sanonut, ettei tällä menisi pitkään. Toimittaisi vain erään asiansa, joka oli mennyt Ranilta hieman ohi, mutta ei viitsinyt myöntää sitä. Mutta kuten tavallista, Sonokolla kesti paljon pidempään kuin oli alun perin sanonut. Mutta Sonoko oli hänen paras ystävänsä, eikä siksi kokenut kovinkaan tarpeelliseksi huomauttaa tälle asiasta sen erikoisemmin.

Koulun piha oli Ranin mielestä aina pelottavan hiljainen ja autio, kun pihalla ei näkynyt oppilaita maleksimassa ympäriinsä. Ulkona alkoi tuulla kylmästi, ja Ran hieroi käsiään yhteen, etteivät ne jäätyisi. Hän katseli autiota koulun pihaa, ja uppoutui täysin omiin ajatuksiinsa. Ei ollut kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun hän ja Shinichi olivat yhdessä kävelleet tuota samaista pihaa poikki kotiin. Shinichi… Tuo nimi toi Ranin mieleen paljon muistoja. Hän ravisteli hieman päätään, yrittäen pyyhkiä pois sen kamalan ajatuksen, joka oli valvottanut tätä useita öitä, ja jonka vuoksi hän eli jatkuvassa huolessa.

Täysin Ranilta huomaamatta Sonoko oli kävellyt tämän taakse, ja kosketti toveriaan hellästi olkapäähän merkiksi, että oli saanut lopultakin hoidetuksi asiansa, mikä se nyt ikinä oli ollutkaan. Ran kiljaisi, ja tämän johdosta Sonokokin hätkähti. ”Sonoko, et saisi hiipiä tuolla tavoin taakseni! Entä jos olisin vaistomaisesti potkaissut sinua?!” Ran marmatti. Sonoko katsoi ystävätärtään anteeksipyytävästi hymyillen. ”Olen pahoillani, en ajatellut, että säikähtäisit noin. Olitko taas omissa ajatuksissasi? Ajattelitko sinä taas sitä dekkarifriikkiäsi?!” Sonoko kailotti. Ran huomasi punastuvansa hiukan, kun Sonoko otti taas Shinichin puheeksi. ”Shinichillä ei ole tähän mitään tekemistä!” Ran huudahti, ja sai Sonokon nauramaan. ”Älä yritä, kyllä minä tiedän että sinä pidät hänestä, punastut aina kun hänet otetaan puheeksi. Katsoisit itseäsi peilistä!” hän naurahti, ja sai Ranin punastumaan entisestään. Ran yritti vaihtaa puheenaihetta kysymällä, miksi Sonokolla oli kestänyt. Tyttö vastasi vain sanomalla, että tämä tarvitsi tukiopetusta eräästä aineesta. 'Mitä luultavimmin hän on vain ihastunut johonkin opettajaan, taas.' Ran ajatteli, ja hymyili ihan pakostakin.

Jossain kohtaa matkaa tyttöjen tiet erosivat, ja Ran jatkoi matkaansa ohittaen lauman alakoululaisia. Hän hymyili, ja hänen mieleensä työntyi väistämättä ajatus Conanista, tuosta heidän kodissaan asustelevasta pikkupojasta, jonka vanhemmat olivat lähteneet ulkomaille. Poika oli vasta korkeintaan seitsemän, ja oli silti terävä kuin partaveitsi. ”Hän vanhempansa ovat varmaan opettaneet häntä jo ennen kuin tämä lähti kouluun.” Ran ajatteli, ja kääntyi seuraavasta risteyksestä. ”Terävä…” hän toisteli mielessään, ja taas se sama inhottava muisto pyyhki hänen ajatuksiensa ylitse.

Ran näki kirkkaasti mielessään sen päivän, kun hän ja Shinichi olivat menneet Tropical Land- nimiseen huvipuistoon. Shinichi oli luvannut viedä hänet sinne, jos hän voittaisi kaupungin mestaruuden karatessa. Ja niin oli käynyt. Vaikka huvipuistossa oli tapahtunut murha, ja Shinichi oli rynnännyt rikospaikalle hetkeäkään empimättä ja jättänyt Ranin vähemmälle huomiolle, hänestä tuntui silti hyvältä olla lähellä Shinichiä. Illalla kun heidän oli tarkoitus palata kotiin, Shinichi oli rynnännyt päätä pahkaa toiseen suuntaan, sanoen, että tarkistaisi vain ”erään jutun”, ja käski Ranin palata kotiin ilman häntä. Silloin Ran oli tuntenut, ettei näkisi poikaa enää… Hän tiesi, että Shinichi oli valehdellut, mutta miksi? Vihasiko Shinichi häntä…? Vai oliko asian takana jotain muuta. Oliko poika sotkeentunut johonkin vaaralliseen, ja tahtoi vain suojella häntä? Seuraavana päivänä Shinichi ei ollut ilmaantunut kotiin, eikä ole palannut vielä tähänkään päivään asti. Epätietoisuus ahdisti Rania. Hän tunsi silmiensä kostuvan, eikä voinut kyynelille mitään.

Hän oli aina yrittänyt olla vahva, silloinkin, kun Shinichi katosi ensimmäisen kerran, ja kaikkina niinä kertoina, kun poika oli vain ilmestynyt äkkiseltään, ja lähtenyt yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Ran tunsi, kuinka hänen kasvoillaan valuivat kyyneleet. Hän yritti pyyhkiä niitä pois, muttei onnistunut. Niitä tuli aina vain lisää. 'Heikko, minä olen heikko…' hän ajatteli, ja tytön mielen täyttivät kaikki murheelliset asiat. Hän syytti itseään siitä, että Shinichi oli kadonnut. Oli hänen syynsä, että he olivat menneet juuri tuolloin, sinä kamalana päivänä huvipuistoon. Vain hänen syynsä eikä kenenkään muun. Ran ei kyennyt ajattelemaan järkevästi, hän vain syytti itseään.

Jokin alkoi täristä Ranin taskussa. Synkistä ajatuksistaan havahtuen hän alkoi kaivaa taskuaan, ja tunnustella, mikä aiheutti tärinän. Se oli hänen kännykkänsä. Tyttö joutui pyyhkäisemään silmiään nähdäkseen, kuka soittaja oli. Tuntematon numero. Hetken Ran empi, vastaisiko puheluun, vai jättäisikö sen kokonaan huomioimatta. Kuitenkin, jostain syystä, Ran vastasi puheluun.

Se oli Shinichi. Hetkeksi Ran jähmettyi, eikä kyennyt ajattelemaan selvästi. Se tästä vielä puuttui, että pojan ajatteleminen teki hänet surulliseksi, ja nyt samainen kaveri soittaa hänelle. Loistava ajoitus kerta kaikkiaan… ”Ran? Oletko siellä? Onko jokin vialla?” Shinichin ääni kajahti kännykästä, ja hetken aikaa Ran joutui pitelemään korviaan, että ne aukeaisivat taas. Shinichin mokoma oli karjunut puhelimeen sen verran kovaa. Ran hymähti. ”Kyllä, kaikki on hyvin…” Hänestä oli jonkin verran liikuttavaa, että Shinichi jopa osasi huolestua hänestä, edes vähän. Mutta toisaalta, hän myös nolostui, koska ei tahtonut kenenkään olevan hänestä huolissaan. ”Ei minulla oikeastaan mitään erikoista ollut” Shinichi selitti puhelimeen ”Minulla vain oli sellainen tunne, että täytyy soittaa sinulle. Hiukan typerää, eikö?”. Ran naurahti. Hänen mielestään asiassa ei ollut mitään typerää, päinvastoin. ”Valitettavasti minun täytyy nyt mennä, sillä se tapaus josta olen sinulle maininnut, kuluttaa kaiken aikani, enkä voi olla edes siellä, vaikka kuinka tahtoisinkin. Mutta älä huolestu, yritän soittaa sinulle niin pian kuin suinkin taas ehdin. Ja Ran, älä hermoile minun vuokseni, sellainen ei vain sovi sinulle.” poika sanoi, ja päätti puhelun. ”Shinichi ei ole koskaan ollut oikein hyvä puhumaan puhelimessa”, Ran ajatteli, ja hymyili taas. Häntä ei huolettanut enää kovinkaan paljoa, ja hän jatkoi kotimatkaansa huomattavasti nopeammin ja iloisemmin kävellen.

Ran tuli kotiovelleen. Hän avasi kotiovensa ja huudahti olevansa kotona. Ei vastausta. Tyypillistä, kun talossa asuu vain miehiä, asioita kuten tervehtimistä saa odottaa…
Ran riisui kenkänsä, ja vaihtoi jalkaansa tohvelit. Hän käveli hetken ympäri taloa, ja tajusi, että ketään ei ollutkaan kotona. Conan on taatusti leikkimässä ystäviensä kanssa, ja isä on mitä luultavimmin mennyt lyömään taas vaihteeksi vetoa laukkakilpailujen tuloksista. Se kuului isän yksiin lempiharrastuksista, hän ajatteli, ja olisi mennyt omaan huoneeseensa, ellei hänen silmiinsä olisi pistänyt isän työpöydällä lojuva paketti.

Paketti oli suhteellisen pieni, epämuodostunut ja näytti aika lailla taidottomasti paketoidulta. Ran käveli isänsä työpöydälle, aikeenaan ihan vain vilkaista, keneltä isä oli saanut noin taidottomasti käärityn paketin. Mutta saapuessaan paketin luo, paketissa ei lukenut hänen isänsä nimeä, vaan hänen itsensä.

Ran pyöritteli tovin epämuodostunutta pakettia käsissään, ja tajusi paketin sisällä olevan jotain pehmeää. Hän avasi sen, ja tajusi paketin sisältäneen huivin. Huivi oli hieman pörröinen, ja se oli väriltään tulipunainen, ja tuntui pehmeältä ihoa vasten. Ran vilkaisi vielä pakettiin, josko sieltä löytyisi jotain muuta vielä. Arvaus osoittautui oikeaksi, sillä hän löysi sieltä vielä pienen kortin. Teksti oli kirjoitettu luultavasti kiireessä, tai siltä se ainakin ensi alkuun näytti, sillä siitä oli aika vaikea saada selkoa. Lopulta tekstistä sai kuitenkin selvää.

”Ajattelin, että siellä Tokiossa alkaa olla jo kylmä tähän aikaa syksystä, ja minä tiedän, että sinä kuljet kuitenkin siellä minihameessa. Tiedän, koska olen mestarietsivä. Siksi ostin sinulle edes jotain lämmikettä, ettet vilustu”
- Shinichi

Ran tuijotti hetken kirjettä, ja lievä punoitus levisi tytön kasvoille. Shinichi ainakin yritti, vaikka pitäisihän tämän tietää, että tulenpunainen ei olekaan oikein hänen värinsä. Niin iloinen Ran oli, ettei huomannut, että paketissa ei todellisuudessa ollut minkäänlaisia postimerkkejä - tai leimoja. Eikä sitä, että ulko-oven takaa kurkisti Conan, jonka kasvot olivat lähes yhtä punaiset, kuin Ranin uusi huivi.

---