Ajanviete

Poistettuja kohtauksia osa 3

Author: Maria

Nonniin, tässä olisi näitä taas. Täytynee varmaan mainita, että olen kirjoitellut näitä ihan siinä järkässä kun on inspannut, eli siis ihan sekalaisessa. Volumet hyppelehtii sinne tänne ja jos jaksaisin niin järjestelisin ne, mutta kun en jaksa. Tällä kertaa poimintoja on volumeista 36, 38 ja 42. Ja kaiken tämän lisäksi löysin hyllystäni sen arvokkaimman - volume 1:n! Jos ette omista aikaisimpia volumeita kuten ykkösosaa, lainatkaa se kirjastosta.

Kiroilua ja turhia rivouksia, sekä huonoa läppää. Ei suositella kakruille.

"Et varmaan suostu kertomaan mitä pohjassa näkyi?" Conan kysyi Heijiltä, joka tuhahti hymyillen.

"Tuo on helppo", hän sanoi. "En."

"Niinkö?" Conan sanoi ja virnisti itsekin. "Jos et kerro, menen ja sanon Kazuhalle että sinä..."

Hän kuiskasi Heijin korvaan jotakin. Heiji punastui syvästi ja näytti kauhistuneelta. Hymyillen hermostuneena hän sopersi: "E-et muuten tasan!"

Conan hymyili ilkeästi. "Asioista voidaan keskustella, Hattori."

"Mutta kun se ei ole - totta!" Heiji yritti, mutta tiesi hävinneensä. Conan hymyili taas.

"Ei sen tarvitse ollakaan", hän sanoi. "Vaikkakin reaktiostasi päätellen en osunut kovinkaan kauas."

Heiji katsoi Conaniin toinen kulma koholla ja huokaisi. "Tämä on suoraa kiristystä."

"Heiji, näytät typerältä tuossa paidassa."

Heiji kääntyi ja näki Kazuhan, joka nojaili puuhun parin metrin päässä. Heiji katsoi itseään ja tuhahti. "Enkä näytä!"

"Kyllä näytät. Tämä on parempi", Kazuha astui askeleen pari Heijiä kohti ja heitti häntä tummalla mytyllä, joka osui Heijiä kasvoihin. Se oli Heijin oma paita, jota hän oli lainannut Yoshitsugu Kumelle, koska hän oli itse tarvinnut tämän vaatteita. Heiji katsoi Kazuhaa hetken omituinen ilme kasvoillaan.

"Hetkinen... Mistä sinä tämän vetäisit?" hän tivasi. Kazuha katsoi taakseen kuin etsien jotakin.

"Noh, äsken hän oli vielä tässä..."

"Kelataampa" Heiji sanoi rauhoitellen. "Riisuitko sinä tämän siltä jätkältä?"

Kazuha nosti toista kulmaansa. "Se oli hänen omaa syytään. Minä pyysin häntä ottamaan sen pois mutta hän ei totellut ja..."

Heiji saattoi hyvin kuvitella miten Kazuha oli ryövännyt paidan. Siksi hän punastui hieman ja katsoi Kazuhaa närkästyneenä. "Jassoo. Toit kai samalla housunikin vai?"

"Itse asiassa hän itse tuli ehdottaneeksi sitä mutta..." Kazuha aloitti mietteliäänä. Heijin silmät laajenivat ja heti perään hän rynnisti Kazuhan ohitse vihainen ilme kasvoillaan.

"Helvetin kusipää, minä tapan sen vielä!"

Kazuha katsoi Heijin menoa ja kohautti olkapäitään. Huomattuaan murhaajan, joka oli tunnustanut rikoksensa, hän tuhahti. "Tuo menee ohi. Hän tulee varmana ihan kohta takaisin."

Conan ja Ai kävelee kadulla ja Akai Shuichi kävelee niitä vastaan. Ai reagoi kummallisesti, mutta antaa asian olla. Se olisi voinut jatkua vaikka näin.

"Minusta tuntuu että olen nähnyt tuon kyylän jossain aikaisemminkin", Conan totesi happamasti. Ai tuhahti.

"Jaa", hän sanoi epämääräisesti.

Conan katsoi häneen vähän aikaa. "Hei älä jaksa olla tuollainen. Ja jos mietit Giniä ja Vodkaa, niin..." hän naurahti kuivasti. "Gin ei ole mitään muuta kuin katajanmarjoilla maustettua pontikkaa ja vodka venäläistä pirtua."

Ai katsoi häneen järkyttyneen näköisenä vähän aikaa. "Sinua saattaa naurattaa nyt, mutta odotahan vaan..."

Conan tuhahti. "Juuri tuota tarkoitin. Relaa välillä."

Ai nosti toista kulmaansa. "Joo yritetään."

Loka-marraskuinen iltapäivä oli tavallistakin pimeämpi, koska lunta ei ollut maassa. Aamuhämärä oli kaikonnut vasta kymmenen aikoihin ja kello kolmeen mennessä iltapäivällä se oli jo ehtinyt laskeutua takaisin.

Heiji ja Kazuha piirsivät kemianluokan tussitaululle. He piirtelivät siihen jo toista tuntia. He olivat jääneet jälki-istuntoon, koska olivat jollain konstilla onnistuneet polttamaan erään toverinsa kulmakarvat luokan toiselta puolelta käsin. Syyllisestä oltiin montaa mieltä, mutta koska jotakuta oli pakko rangaista, rangaistiin niitä kahta, jotka olivat olleet siitä kaasupolttimesta vastuussa. Heijillä ja Kazuhalla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä koko tapauksen kanssa ja Heiji oli lopputunnista kerännyt mittavan lajitelman todisteita siitä, mutta kukaan ei ollut uskonut heitä.

Heidät määrättiin kirjoittamaan taulu täyteen lausetta Kaasupoltin ei ole puutarhaletku. Mutta koska heitä ei juuri silloin huvittanut kirjoittaa mitään niin järkevää, he olivat innostuneet piirtelemään ja kirjoittamaan taululle kaikenlaista sotkua. Taulua hallitsi isolla kirjoitetut nimet Hattori Heiji ja Touyama Kazuha ja erinäisiä kuvioita niitä kanjimerkkejä koristamassa.

"Hei", Kazuha sanoi ja osoitti yhtä piirrosta Heijin edessä. "Miksi piirsit tämän tähän?"

Heiji katsoi kuvaa. Siinä oli tikku-ukko, ja sen vieressä pidempi tikku-ukko, jonka hartioita oli väritetty niin, että se näytti vahvemmalta. Heiji nauroi ja vastasi ennen kuin tajusi mitä sanoi. "Minä ja Kudo tietty!"

Kazuha nauroi. "Kumpi on kumpi?"

Heiji nosti kulmaansa. "Mieti nyt vähän." Hän kirjoitti pienemmän tyypin alle 'kudo' katakanalla. Kazuhalla oli punainen tussi kädessään ja hän piirsi sillä sydämen niiden kahden tikku-ukon väliin ja kääntyi poispäin nauraen. Heiji tuijotti.

"Ei!" hän sanoi loukkaantuneena ja pyyhki sydämen pois sormellaan. "Se on taideteos!"

"Minkä takia Kudo on noin paljon sinua pienempi?" Kazuha kysyi ja istui opettajan pöydälle. Heiji katsoi häneen ja avasi suunsa, mutta joutui miettimään ennen kun vastasi.

"K-koska..." hän aloitti. "Koska hän on niin älykääpiö!"

He nauroivat molemmat. Heiji oli ylpeä selityksestään ja ansaitsi mielestään vähän lisää Kudon-kiusaamista.

"Ja", hän lisäsi kun Kazuha alkoi heilutella jalkojaan opettajanpöydän alla. "koska Kudo on pieni, hänellä on myös pieni..."

Hän jätti lauseen kesken. Kazuha taipui kaksinkerroin nauraessaan. Heiji nauroi myös.

"Minä voin piirtää sille", Kazuha sanoi ja laskeutui pöydältä. Hän otti kynästään korkin pois ja yritti päästä Heijin ohi. "Väistä", hän sanoi. Heiji tuijotti häneen.

"Punaisella?" hän kysyi. Kazuha purskahti uuteen nauruun. Heiji piteli häntä ranteista.

"Onko sininen parempi?" Kazuha kysyi häneltä ja he molemmat alkoivat taas nauraa. Sitten he vaikenivat ja heidän hymynsä alkoivat hyytyä hitaasti.

He seisoivat todella lähekkäin, paljon lähempänä toisiaan kuin olisi ollut luontevaa. Heiji piteli Kazuhan ranteita käsissään ja heidän kasvonsa eivät olleet kovin monen senttimetrin päässä toisistaan. Kazuha seisoi päkiöillään ja piteli oikeassa kädessään tussia ja vasemmassa sen korkkia. Hänen poskipäänsä saivat suloisen punaisen värin. Hän hengitti syvään ja hänen rintansa hipaisi Heijin rintaa kohotessaan hiukan verran. He sulkivat silmänsä yhtaikaa kun heidän nenänsä koskettivat toisiaan.

(Kirjoittaja kommentoi: Laittakaa jotain hyvää musaa soimaan että pääsette tunnelmaan, joka minulla on nyt tätä kirjoittaessani.)

Kännykän viesin merkkiääni palautti taustamelun. Heiji oli jätetty jälki-istuntoon senkin takia, että oli vastannut päällä olleeseen puhelimeensa kesken tunnin. Soittaja oli ollut väärä numero, kuten arvata saattoi.

Kazuha otti kiireesti askeleen pari taemmas ja Heijin ote hänen ranteistaan irtosi kuin kuumasta metallista. Kazuha yskähti ja vältti katsomasta Heijiä silmiin. Heiji kaivoi hikisin käsin kännykän taskustaan ja luki tekstiviestin.

HE OVAT
LIIKEKANNALLA.
TARVITSEN

APUASI. LÄHDE
SEURAAVALLA
JUNALLA TÄNNE.

ASIALLA ON KIIRE

Eikä edes pistettä lopussa. Vain Kudo kirjoitti noin. Ja Kudo viestin oli lähettänytkin.

"Ai millä on kiire?" Kazuha ihmetteli ääneen, sillä hän oli nähnyt vain viestin viimeisen osan. Hän oli kiivennyt opettajanpöydälle ja kurkki Heijin olan yli viestiä. Heijille tuli kiire keksiä hätävalhe.

"Äh, Kudo kai jumittaa jossain jutussa", Heiji sävelsi nopeasti. Hänen äänensä oli vähän käheä. "Sori, mutten voi mennä sinun messissä leffaan kun kaveri on kusessa."

Kazuha hymähti. "Ei se mitään. En minäkään olisi tänään päässyt. Aikidotreenejä määräillään 247 kun ensi viikolla on turnaus."

Heiji oli iloinen kun hänen ei ollut tarvinnut alkaa huutaa kilpaa Kazuhan kanssa. Hän joutui poikkeamaan vielä kotiin ennen lähtöään, mutta onneksi junat olivat aikataulussa lumenpuutteen takia.

[sub]Pliis, älkää kysykö, pidetäänkö aikidossa turnauksia. Koska minä en oikeastikaan tiedä. En tiedä mitään aikidosta, paitsi että se on itsepuolustuslaji ja kotoisin Japanista...[/sub]

Ran leijui jossakin, mikä muistutti kovasti vettä, muttei voinut olla sitä, koska silloin hän olisi hukkunut. Ja muutenkaan, eihän vedessä voi leijua, siinä kellutaan tai ajelehditaan. Tämä tila ei virrannut minnekään, eikä siinä ollut painettakaan. Joten kaikille lienee selvää, ettei se ollut vettä.

"Shin'ichi?" hän sanoi ensimmäisen ihmisen nimen, joka tuli mieleen. "Oletko sinä täällä?"

Kukaan ei vastannut. Ran tunsi sen aineen alkaneen virrata alaspäin, mutta tälläkään kertaa se ei painanut kuten vesi, tai ainakaan samalla tavalla. Virtaaminen oli kuitenkin järkevin sana, jolla sitä saattoi kuvata. Se virtasi nopeammin ja alkoi hitaasti painaa Ranin niskaa alaspäin mukanaan. Se painoi sittenkin. Ran käpertyi niin pieneksi kuin pystyi, yrittäen suojata itseään virtaavan jutun myrskyltä. Sitten yhtäkkiä se virtaava aine hävisi olemattomiin. Se hävisi, mutta tunne niskassa jäi.

Ran tajusi makaavansa selällään jossakin. Hän avasi silmiään hiukan ja näki laipion nurkan ja ikkunan, jonka ulkopuolella oli tumma räystäs. Säleverhot olivat sen verran auki, että hän saattoi laskea lautojen välit, jotka räystäässä oli. Niitä oli kahdeksan.

Ran nousi istumaan ja näki paremmin sen huoneen, jossa oli. Hän oli nähnyt sen aiemminkin ja tajusi olevansa professori Agasan talossa. Tunne hänen niskassaan johtui siitä, että hänen tyynynsä alla oli jotakin. Hän kaivoi sen esille ja saatuaan sen paremmin näkösälle, hän tajusi että se oli kivi. Kivi oli hyvin kaunis. Se oli aivan sileä ja tumma, mutta sen keskellä oli vaaleampaa kiveä oleva jonkinlainen raitamainen siivu, joka jakoi kiven kahteen puoliskoon. Kivi oli sen muotoinen, että sitä oli hyvä pitää kädessä. Siihen oli teipattu paperinpalanen. Ran irrotti sen ja käänsi toisen puolen, jossa oli tekstiä, näkyviin. Siinä oli vain kolme sanaa.

Pelastit tänään ihmishengen. 

Ran sulki kiven nyrkkiinsä. Hän vilkaisi kelloa, joka oli seinällä, ja huomasi sen olevan vasta viisi aamulla.

*****

Kello oli 5:45. Aamu oli synkkä. Heiji kuorsasi vasten junan ikkunaa. Yön aikana oli alkanut sakea lumipyry ja lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle. Juna seisoi. Se ei ollut liikkunut puoleentoista tuntiin. Lumipyry oli ruuhkauttanut ratayhteydet ja sekoittanut aikataulut täydellisesti. Heiji näki unta niistä graffitimaisista piirroksista, joita kemianluokan yksi seinä oli täynnä. Hän ei muistanut, oliko Kazuha piirtänyt hänen aloittamansa tikku-ukot valmiiksi asti. Toivottavasti ei ainakaan sillä mustalla tussilla, joka heillä oli ollut mukana siltä varalta, että he olisivat onnistuneet hajottamaan punaisen tai sinisen tussin. Ehkä oli ihan hyvä, että Heijin juna seisoi vielä pitkälle seuraavaan päivään.

Ran seisoskeli jalkakäytävällä. Ilmassa oli lähestyvän sateen tuntua. Kaukana idässä näkyi sadepilviä. Ne olivat kuitenkin suhteellisen kaukana toistaiseksi ja ehtisivät paikalle aikaisintaan illaksi. Aurinko paistoi matalalta, mutta ilma ei ollut kovin kylmä.

Ran katsahti kelloaan ja hymähti. Sillä sekunnilla tai sekuntia myöhemmin kulman takaa pyyhälsi Shin'ichi, joka oli juossut.

"Täsmällisesti..." hän aloitti läähättäen.

"...myöhässä. Aivan niin", Ran täydensi hymyillen tahattomasti. Kello oli kaksi minuuttia yli kymmenen.

"Oletko valmis?" Shin'ichi kysyi.

"En, odottelen tässä maailmanloppua", Ran totesi sarkastisesti ja tarttui Shin'ichin ojennettuun käteen.

Käveltyään kadunkulmaan, he kääntyivät vasempaan. Bussi seisoi pysäkillä ovet auki viidenkymmenen metrin päässä. He joutuivat juoksemaan ehtiäkseen siihen bussiin. Shin'ichi ehti ensin bussin ovelle ja tarrasi ovessa olevaan tankoon, edelleen pitäen kädessään Ranin kättä. Hän käytti käsivarttaan jollain lailla ja ikään kuin pyöräytti Ranin bussiin sisälle jonkinlaisella tanssiotteella, joka oli vahinko. Ran nauroi kunnes pysähtyi Shin'ichin eteen. Ranin vasen käsi oli hänen selkänsä takana kiinni Shin'ichin kädessä edelleen ja hän seisoi bussin oviaukossa siinä, minne oli jäänyt, eli vähän liian pienellä alueella Shin'ichin kanssa. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät. Vähän aikaa meni hiljaisuudessa kunnes Shin'ichi kiepautti Ranin käsivartensa alta kuin tanssittaessa.

"Sitten kun teille sopii", huvittunut bussikuski keskeytti. "voisimme sulkea ovet ja lähteä liikkeelle."

Ran ja Shin'ichi punastuivat syvästi, pyysivät anteeksi ja laahustivat syvemmälle bussiin, jossa vanhat mummelit myhäilivät heille tietäväisen näköisinä.

Bussi oli melkein tyhjä. Mummeleiden lisäksi siellä oli kalpean näköinen äiti pienen kalpean näköisen tytön kanssa. Shin'ichi vilkuili bussin matkustajia ja Ran oli varma, että hän alkaisi kohta selittää hänelle jonkun heistä elämäntarinaa. Eikä osunut kovinkaan kauas.

"Älä katso sinne päin, mutta tuo mummo, joka istuu kaksi penkkiä takanamme", Shin'ichi sanoi matalalla äänellä Ranille. "on melko varmasti tuon kalpean naisen tuolla takana anoppi."

Ran ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla kiinnostunut vai purskahtaa nauruun. Hänen mielestään juttu oli ennemminkin hauska kuin nerokas. Hän alkoi nauraa ääneti. Shin'ichi katsoi häneen kiinnostuneena.

"Jaaha", Ran sanoi rauhoituttuaan. "Ja mistä sinä niin päättelet, Sherlock?"

"Nainen on hermostuneen näköinen", Shin'ichi aloitti luentonsa. "Hän vilkuilee vähän väliä mummoon ja tyttäreensä, jonka hän on piilottanut viereiselleen penkille, ettei anoppi näkisi tätä. Nainen on meikattu hatarasti ja hänen hiuksensa ovat likaiset. Hänet ja pikkutyttö on puettu huolettomasti ja hänen hiuksensa ovat kauluksen sisällä. Hän on siis lähtenyt kiireellä jostakin. Hän voi olla noin nolo ja hermostunut ainoastaan yhden ihmisen seurassa: anopin. Heillä ei selvästikään ole kovin hyvät välit."

"No kumpi tuli tähän bussiin ensin?" Ran kysyi, koska oli hyvällä tuulella.

"Nainen", Shin'ichi sanoi. "Anoppi ei tiedä miniänsä läsnäolosta tuon taivaallista. Ainakaan vielä."

"Ai miten niin? Hänhän istuu edempänä. Kun hän astui bussiin, hän ihan varmasti hoksasi miniänsä, jos tämä kerran istui bussin takana."

Tällaisina hetkinä Shin'ichi piti Ranista erityisen paljon. Hän tiesi, ettei Rania kiinnostanut tämä aihe kovinkaan paljon, mutta silti hän jaksoi haastaa Shin'ichiä ja väittää vastaan. Shin'ichi hymyili samalla tavalla kuin ratkaistessaan tapausta.

"Tämä bussihan tulee keskustasta", hän sanoi. "Oletetaan, että nainen nousi tyttönsä kanssa kyytiin siellä. Kahdeksan ruuhkan aikaan bussit ovat tupaten täynnä väkeä. Takaosa, jonne nainen oli mennyt istumaan, täyttyi siis nopeasti. Silloin on mahdollista, että anoppi nousi kyytiin väentungoksen aikana, hän meni, istui invalidin oikeudellaan istuimelle eikä nähnyt miniäänsä, koska tämä oli takana piilossa. Yksinkertaista, vai mitä?"

Ran tuhahti. "Teekkari..." hän mutisi. Shin'ichi virnisti.

He nousivat pois bussista seuraavalla pysäkillä ja päättivät jatkaa loppumatkan metrolla. Kuten bussikin, metroasemat olivat harvinaisen tyhjiä. He juoksivat kilpaa liukuportaat alas. Ne olivat ainakin kilsan pituiset. Koska Shin'ichi oli ottanut varaslähdön, hän voitti. Koska hän oli sillä tuulella, hän riensi Ranin portaiden alapäähän ja laski toisen polvensa lattiaan. Ranin saapuessa rullaportaiden loppuun, Shin'ichi tarttui hänen käteensä juhlallisesti ja kumarsi syvään. Ran hymyili ihmeissään.

"Tukkanne on sekaisin, Neiti", Shin'ichi lausui hienostuneesti. Ran nauroi ja veti hänet ylös nykäisemällä. "ja Teillä on kovin rivo ote."

"Hei lopeta jo", Ran sai sanotuksi naurunsa seasta.

Metro saapui asemalle synnyttäen kovan ulinan. Juna oli yhtä tyhjä kuin asemakin. Ei ristin sielua. Koska Ran ja Shin'ichi aikoivat matkustaa vain yhden pysäkinvälin, he jäivät seisomaan metallisten tankojen sisustamaan liitoskohtaan. Ran painautui vasten yhtä tankoa kun metro sulki ovensa päästäen ilmoille terävän suhahtavan äänen. Se lähti liikkeelle kiihdyttäen voimakkaasti.

Koska junassa oli kova meteli, he eivät juuri puhuneet. Ran katseli ympärilleen teollisen oranssissa junavaunussa, jossa kaikki penkit olivat samaa muovia ja kiinni mustassa kumilattiassa. Vaunun sisustaja oli varmaankin tähdännyt johonkin moderniin ulkoasuun, mutta tässä vaiheessa metro näytti aika vanhanaikaiselta ja siitä paistoi ikä. Tangot, joita oli joka puolella kuin ilotalossa (Ranin selkäpiitä karmi hiukan tajutessaan sen), olivat kylmän metallinvärisiä.

Yhtäkään laukkua ei näkynyt, mutta Ran melkein toivoi näkevänsä edes jonkin luonnonkuituisen asian, joka muistuttaisi, että koko maapallo ei ollut tämän näköinen. Lattialla oli jotain kimaltavaa. Se oli varmaankin vain raha, mutta kun Ran tutkaili sitä vähän tarkemmin, hän huomasi, ettei se raha ollut. Se oli kumilattialla muutaman metrin päässä käytävän levennyksestä. Ran halusi tietää, mikä se oli.

Hän irrotti otteensa tangosta ja tarrasi toisesta tangosta kiinni. Shin'ichi katseli kiinnostuneena, kun hän hivuttautui hitaasti lähemmäs lattialla lojuvaa juttua. Ollessaan sen kohdalla hän tajusi, että se oli sormus. Käytävä oli sen verran leviä, ettei hän yltänyt sormukseen siitä, missä oli, ja sen takia hän heitti tangosta irti ja kyykistyi lattialle poimiakseen sormuksen. Onneksi juna liikkui silloin vähän tasaisemmin. Ran jäi paikalleen seisomaan ja tutkimaan sormusta. Se oli vihkisormus ja sen sisäpinnalle oli kaiverrettu kaksi nimeä. Ne olivat niin kauniilla fontilla siellä, ettei hän saanut niistä selvää, ja niiden jäljessä päivämäärä, joka oli ollut viitisen vuotta sitten.

Juna jarrutti paljon nopeammin, kuin Ran ehti reagoida. Hän horjahti ja kaatui, mutta onneksi Shin'ichi, joka oli tullut lähemmäksi tutkimaan sormusta hänkin, sai hänet syliinsä. Sormus pysyi Ranin käsissä eikä tipahtanut.

Kuulutus kertoi aseman nimen ja ovet aukenivat. Ran oli edelleen hyvin keskittynyt sormukseen. Shin'ichi nosti hänet omien jalkojen varaan kevyesti kuin pikkulapsen ja he astuivat asemalle.

"Anna minäkin katson", Shin'ichi pyysi. Ran antoi sormuksen hänelle kun ovet heidän takanaan sulkeutuivat.

"Viedäänkö se jonnekin? Sen omistaja varmana haluaa sen takaisin", Ran sanoi. Sitten hän punastui. "Minä ainakin haluaisin."

Shin'ichi vilkaisi häntä. "Joo."

Tällä asemalla oli jonkin verran väkeä, ja sen takia he eivät voineet juosta rullaportaita kilpaa ylös. Sitä paitsi ylöspäin meneviä portaita oli vain yhdet käytössä, joten ei se olisi edes toiminut. Shin'ichi tutki edelleen sormusta. Ran hymähti.

"Minusta valkokulta on nätimpää kuin keltakulta", hän sanoi.

"Niin minustakin", Shin'ichi sanoi. "Tämä on keltakultaa. Varmaan jotain 18 karaattia. Yleensähän niissä on 18."

"Saako tuollaisesta löytöpalkkion?" Ran kysyi varovasti.

"Saa varmana, jos haluaa, mutten minä ainakaan", Shin'ichi sanoi ja nosti katseensa Raniin, koska tämä seisoi ylempänä rullaportaissa. "Minusta muiden ihmisten ei kuulu hyötyä tällaisesta jutusta."

Ran nyökkäsi. "Ei niin."

He veivät sormuksen metroaseman lipputiskille ja jatkoivat matkaansa. Tämä asema oli paljon vilkkaammin liikennöity, kuin se, mistä he olivat lähteneet. Ran piti Shin'ichiä kädestä etteivät he olisi eksyneet toisistaan.

He viettivät oikein kivan päivän Tropical Landissa, kunnes menivät siihen kirottuun vuoristorataan ja... no, tiedätte miten kävi.

Mini-Shin'ichi ja Agasa menevät sisälle Shin'ichin taloon.

"Mitä muuten olit tekemässä? Mikä siellä posahti?" Shin'ichi kysyi kun he olivat päässeet eteiseen.

"Äh, kokeilin keksimääni uudenlaista leivinjauhetta ihan tavallisiin muffineihin. Tuttavani soitti ja jouduin lähtemään Columboon. Aika alkoi lentää ja jossain vaiheessa muistin, että minun olisi pitänyt ottaa kakut uunista", Agasa selitti nolostuneena. "En ole kovin hyvä leipuri ja luulen, että jokin muu ainesosa kuin leivinjauheeni aiheutti räjähdyksen..."

Shin'ichi nauroi kolkosti. Hänen oli vaikea olla iloinen siinä lapsen ruumiissa, johon hänet oli vangittu.

"Minä olin Ranin kanssa..." hän aloitti synkkänä. Agasa vilkaisi häneen.

"Näytät siltä, ettei mennyt kovin hyvin", hän totesi. Shin'ichi huokaisi.

"Ei, ei. Kyllä meillä oli kivaa... aluksi." Hän irrotti varovasti päänsä ympärille kiedotun siteen. "Me mentiin Tropical Landiin. Vuoristorataan oli livahtanut - muutamia", hän piti tauon. "pimeitä ihmisiä. Yksi heistä sai päähänsä leikata ex-poikaystävältään kaulan poikki. Minä otin hänet kiinni."

Shin'ichi tutki lipaston laatikoita ja kaivoi esille erinäisiä vaatekappaleita. "Kotimatkalla näin yhden epäilyttävän miehen. Hän näytti ihan syylliseltä johonkin ja päätin lähteä hänen peräänsä. Ran meni toivon mukaan suoraan kotiin. Seurasin miestä ja kuulin kun hän jutteli jonkun yrityksen johtajapohatan kanssa pusikoissa. Mutta sitten tuli jostain joku kolmas mies, jolla oli pitkät hiukset, ja hän löi minua - takaapäin", Shin'ichi lausui viimeisen sanan täynnä tukahdutettua raivoa. "Hän tunki suuhuni jotain ja pakotti minut nielemään sen. En pystynyt liikkumaan minnekään. Sitten ne ottivat hatkat. Se yrityksen johtaja puhui aiemmin jostain organisaatiosta, johon ne miehet kuuluisivat. Ne olivat saaneet tietää, että sen miehen yritys salakuljetti aseita. Niillä oli kai valokuviakin."

"Nämä ihmiset ovat tosi rikkaita", Ran sanoi mietiskellen. "Heillä on rahaa kuin roskaa. Voi kun meilläkin olisi niin paljon."

"Raha ei itsessään tee onnelliseksi", sanotaan nyt vaikka Conan sanoi. "Jotkut ihmiset... sanovat niin."

"Kuule... Conan?" Ran jatkoi. "Jos löytäisit vihkisormuksen maasta, mitä tekisit sille?"

Conan/Shin'ichi punastui katsoessaan Rania silmiin silmälasien tyhjien sankojen välistä.

"Tuota..."

Mutta juuri silloin herra Tani säntäsi sisälle liikkasalin varastoon ja Conan/Shin'ichi ei koskaan saanut lausettaan loppuun.

Ran seisoi Shin'ichin talon edustalla ja nojaili porttiin. Hän alkoi närkästyä. Kello oli jo aika paljon. Ran ajatteli, että Shin'ichi oli varmasti edellisiltana katsellut telkkarista ihan fiiliksissä jotain poliisisarjaa tai muuta vastaavaa ja se oli kestänyt niin myöhään että hän oli nukkunut pommiin. Toisaalta, Shin'ichi harvemmin katseli telkkarin poliisisarjoja, koska hänen mielestään syylliset olivat liian selviä ja tapaukset liian helppoja. Tästä Ran päätteli, että telkkarista oli varmaankin tullut jalkapalloa.

"Mikä maksaa?" Ran kysyi itseltään ja painoi kelloa, joka oli portinpielessä.

"Hän on ihan varmana mennyt jo", Conan huhuili maanrajasta. Hän yritti kiskoa Rania mukanaan kouluun päin. "Ei sinun kannata jäädä odottelemaan. T-tapaat hänet ehkä koulussa!"

Ran tuhahti ja pudisti päätään huolestuneena. "Vähän vaikea uskoa. Tässä on aina ollut meidän treffipaikka aamuisin. Hän ei ikinä..."

Kello tikitti uhkaavasti eteenpäin. Ensimmäinen tunti, joka oli fysiikkaa, alkaisi viiden minuutin sisällä. Ran sai pian todeta, ettei Shin'ichi odottelemalla tulisi. Hän huusi Conanille, ettei tämän tarvitsisi saattaa häntä.

Ran ehti fysiikan tunnilla vain nipin napin, koska opettaja oli myöhässä. Hänen fysiikan opettajansa oli ainakin kaksi metriä leveä ja yhtä pitkä naisihminen, jonka oikeata nimeä kukaan ei enää muistanut, koska häntä sanottiin vain Punatulkuksi, koska hän oli joskus joulun alla näyttänyt ihan sellaiselta.

Ran istui yksin tuoliinsa ja vilkaisi katkerana Shin'ichin tyhjää paikkaa vieressään. Punatulkku merkitsi myöhästyneitä ja poissaolijoita ylös ja tultuaan Shin'ichin nimen kohdalle, hän vilkaisi tämän tyhjää paikkaa pienillä silmillään. Ran nosti kulmiaan. Punatulkku sirkutti luokan pojille, että tietävätkö he, onko Kudo ehkä sairaana. Ran tuhahti. Mistä pojat sellaista saattaisivat tietää? Kaikkein johdonmukaisinta olisi ollut kysyä sama kysymys Ranilta, sillä hän oli yleensä parhaiten perillä Shin'ichin tulemisista ja menemisistä. Mutta Ran oli jo ekavuonna tajunnut Punatulkun kohdalla, ettei tämä pitänyt hänestä eikä hän pitänyt Punatulkusta.

"Kudo on varmaan Ranin kanssa jossain", yksi pojista kailotti siihen sävyyn, että Shin'ichi olisi saanut raivokohtauksen jos olisi ollut läsnä. Poika ei selvästikään ollut huomannut Rania, joka oli istunut hiljaa paikallaan alkutunnin.

"Huomenta!" Ran huudahti kovaan ääneen ja muutama poika nauroi sille pojalle, joka oli arvaillut Shin'ichin ja Ranin viikonlopunviettoa.

Punatulkku hiljensi luokan ja alkoi kirjoittaa taululle koukeroisella matemaattisten aineiden opettajien käsialalla. Vasta kun hän oli sanonut otsikon ääneen, Ran tajusi, mitä siinä luki.

"Vuorovaikutus", Punatulkku aloitti. "on monimuotoinen käsite. Siihen liittyy olennaisesti toinen käsite, voima. Kun kappale vuorovaikuttaa toisen kappaleen kanssa, kappaleiden ominaisuudet saattavat muuttua. Voima voi muuttaa kappaleen paikkaa, tai kappaleen muotoa. Tästä todisteena..."

Ja niin se jatkui puolitoista tuntia. Ran kaavaili päänsä sisällä erinäisiä kostotoimenpiteitä perversseille luokkatovereilleen. Lisäksi hän kaavaili erilaisia tapoja tentata Shin'ichiltä tämän kadotuksen syytä, koskei hän ollut vastannut puhelimeenkaan koko viikonloppuna.

Ran vietti välitunnin yksin tehden historian läksyjään, jotka olivat olleet vajavaisia. Muutamat pojat piikittelivät häntä nyt kun Shin'ichi ei ollut suojelemassa. He eivät kuitenkaan uskaltautuneet kovin lähelle tyttöjen karatejoukkueen kapteenia, mikä oli etu.