Ajanviete

What is the truth? Osa 1.

   Author: Lambo
   rating: k12
   Genre: Ainakin drama & action
   Warnings: Sisältaa ainakin jossain määrin angstia, kiroilua sekä jatkossa myös toimintaa ja hieman raakuutta.
   Disclaimer: Gosho omistaa kaikki tarinan hahmot.
   Mainittavan arvoista: Kogoro pääosassa.
   A/N: Tämä on siis aivan ensimmäinen ficcini, jonka olen kirjoittanut ja ylipäätänsä julkaissut missään. Ja sen verran vielä sanon, että tämä ficci perustuu oikeastaan siihen, että mitä mahdollisesti olisi saattanut tapahtua jos Kogoro olisikin saanut eräänä päivänä Shinichin salaisuuden selville. (-;

Aurinko oli ehtinyt kavuta jo korkealle taivaalle sen ensimmäisten säteiden tavoittaessa Kogoron nukkuvat silmät. Valo tunkeutui hiljalleen mieleen ja ajatuksiin pakottaen hänet avaamaan raskaalta tuntuvat luomet auki. Kogoro räpytteli silmiään muutamaan kertaan unisena ja kierähti makaamaan toiselle kyljelleen sängyllä, jottei valo kykenisi enää tavoittamaan häntä. Yrityksestä huolimatta Kogoro ei saanut enää kiinni kesken jääneestä unesta ja kirosi hiljaa mielessään, kun oli eilen yöllä unohtanut sulkea kaihtimet. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen Kogoro käännähti jälleen sängyllä – tällä kertaa selälleen. Hänen hengityksensä tuntui raskaalta, suussa olevan yhtä kuivaa, kuin aavikon kuivakausina ja päässä jyskytti aivan liian kovaa, kuin sitä olisi tärisytetty muutaman kerran katuporalla.

Yö oli jälleen venynyt aivan liian pitkäksi Kogoron ollessa käymässä ystäviensä kanssa läheisen kadun pubissa pelaamassa mahjongia.  Onni oli kerrankin hymyillyt hänelle ja sitä jos jotakin oli tarvinnut juhlistaa raskaamman käden kautta. Tosin moraalinen katumus valtasi mielen joka kerta, kun hän avasi uuden ryyppyreissun jälkeisenä aamuna silmänsä, kuten tälläkin kertaa kävi. Onneksi Kogoro oli tottunut työntämään omatuntoa jyrsivät kysymykset ja syytökset taka-alalle. Ja mikä parasta, edes Ran ei ollut tänään kotona huutamassa hänen sopimattomasta käytöksestään.

”Jospa sitä vaivautuisi keittämään kahvia tähän huumaavaan oloon.” Kogoro tuhahti itsekseen ja lähti pokkuroimaan huoneen perällä olevaa vaatemyttyä kohti.

Hieman edes siistiä muistuttavan asukokonaisuuden löydettyään Kogoro alkoi raahautua kerrosta alempana sijaitsevaan toimistoonsa. Olohuoneeseen kantautui raollaan olevasta ikkunasta satunnaisten autojen jyrinöitä niiden kiitäessä viime tipassa töihin. Kogoro hymisi tyytyväisenä ajatellessaan omaa kiireetöntä elämäänsä. Kuorma-auton lyödessä töötin pohjaan hänen ikkunansa alla, hänen  päästään vihlaisi hyytävästi ja Kogoro päätti, että tänään hän menisi ajoissa nukkumaan ja jättäisi paikallisen väliin.

   ”Miksei sitä vaikka lukisi jotakin hyvää kirjaa illalla, jotta nukahtaisi nopeammin.”  Kogoro hymähti mielessään.

Samalla hän vastasikin jo omaan kysymykseensä, koska tiesi ettei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Kirja tuntui aina jäävän sivupöydälle vaikka telkkarista olisi tullut pelkkä ostoskanavan ohjelma.

Saatuaan kahvin porisemaan viimein, Kogoro suuntasi kohti ikkunoiden edessä sijaitsevaa työpöytäänsä. Vastaaja hälytti viittä uutta viestiä, mutta juuri sillä hetkellä Kogoroa ei kiinnostanut alkuunkaan kuunnella ihmisten murheita kadonneista koruista tai kissoista. Hän napautti pöydän kulmalla nököttävän kuluneen vanhan matkatelevision päälle, josta Yokon ohjelman alkumusiikki jo kantautuikin, kuin olisi odottanut vain Kogoroa television ääreen. Ohjelman loputtua Kogoro sulki television ja ennätti viimein hakemaan vastakeitettyä kahvia, jonka tuoksu oli kutkuttanut hänen makuhermoaan koko Yokon ohjelman ajan. Huomaamattaan hän lipaisi huultaan kaataessaan höyryävää juomaa kuppiinsa. Kogoro nojautui vasten takanaan olevaa työtasoa ja antautui ajatuksiensa vietäväksi.

Kogoro havahtui lopulta hiljaiseen puheensorinaan. Hän ei ollut ollenkaan varma kuinka kauan oli aikaa ehtinyt kulua, kun Kogoro viimein palasi jälleen maanpinnalle ajatuksistaan.

Kogoro kurtisti kulmiaan ”Aivan kuin olisin kuullut jonkun puhuvan täällä?”.

Epäilevästi Kogoro vilkuili ympärilleen, mutta huone oli tyhjä - häntä lukuun ottamatta. Ääni kuitenkin kuului edelleen selvästi jostakin läheltä.

   ”Ranin pitäisi olla viikon pituisella karateleirillä ja Conan taisi sanoa menevänsä professorin luokse viikonlopuksi ...” Kogoro mietti ihmeissään.  

Hän lähti kävelemään kohti paikkaa, josta otaksui äänen kuuluvan hiljaa lähes tauotta. Pieni puheen sorina kuulosti Kogorosta jotenkin kaukaisesti tutulta, mutta hän ei saanut yhdistettyä ääntä mielessään kehenkään tuntemaansa henkilöön. Ääni kuitenkin nostatti mieleen tunteita, jotka pääasiassa värjäytyivät negatiivisella vivahteella, vihamielisyyden ja surun sekoitteella. Kogoro oli aivan oven takana, josta ääni nyt kuului hyvin selkeästi. Hän pystyi erottamaan kaikki sanat joita puhuja lausui ja nähtävästi hän keskusteli jonkun kanssa.

   ”Minä en vielä pääse tulemaan pitkään aikaan takaisin. On vielä niin paljon tehtävää ja asioita hoidettavana .. Aivan niin, minä tiedän, tiedän. Ei tämä minullekkaan kovin helppoa ole. .. Ei Ran, kyllä minäkin sinua kaipaan ja haluaisin viettää kanssasi aikaa, mutta se on tällä hetkellä mahdotonta. Ran, kuutele nyt!”  

Keskustelu jatkui lähes tauotta ja Kogoro otaksui, että sitä käytiin puhelimen välityksellä, koska hän ei kuullut kenenkään koskaan vastaavan mitään. Nyt ääni oli aivan liian tuttu ja Kogoro tiesi kenelle se kuului, Shinichille. Kogoro huulet puristuivat suoraksi viivaksi. Hänen oli pakko rutistaa vihasta tärisevät kätensä nyrkkiin, jotta saisi hillittyä itseään edes hieman.

   ”Mitä hittoa tuo jätkä tekee minun toimistossani?” Kogoro ajetteli silmät leimuten.

Puhuja, jonka Kogoro otaksui olevan Shinichi ei ollut vieläkään huomannut Kogoron läsnäoloa. Kogoro otti askeleen lähemmäs huoneen ovea, veti muutamasti keuhkot täyteen hivenen tunkkaista huoneilmaa ja tarttui oven kahvaan. Hän avasi ovea vain aavistuksen verran, mutta näki esteettömästi suoraan huoneeseen. Kogoron silmät siristyivät suoriksi viivoiksi hänen tihrustaessaan hämärään huoneeseen. Puhuja ei edelleenkään ollut kuullut hänen tuloaan, joten Kogoro uskaltautui astumaan huoneeseen peremmälle.

Huoneessa, hänen lisäkseen ollut henkilö istui tuolilla ikkunan edessä selkä Kogoroon päin. Keskustelu oli kääntynyt hieman positiivisempaan sävyyn ja ajoittain hiljaiseen huoneeseen kantautui vaivaantuneita sekä aidosti huvittuneita naurun puuskahduksia. Kogoro otti vielä muutaman askeleen eteenpäin, jotta hän olisi täydellisen varma siitä, mitä hänen silmänsä väittivät hänen näkevän. Puhujan ääni oli nuoren miehenalun möreänkimakka ääni, mutta henkilö, josta Kogoro otaksui äänen tulevan ei sopinut kuvioon millään lailla.

Hänen edessään puhui Conan - Shinichin äänellä.

Kogoro oli jopa unotahtanut kokonaan hengittää hämmennyksen kourissa ja yritti haukoa hiljaa ilmaa uudelleen keuhkoihinsa. Hän ei halunnut Conanin huomaavan tuloaan, koska halusi nähdä miten tilanne etenee ja oliko se todella totta, mitä hänen silmänsä väittivät näkevänsä.

Ranin iloinen ääni kantautui hiljaiseen huoneeseen puhelimesta, jota Conan piteli korvaansa vasten. Toisella kädellään hän oli nostanut suunsa eteen joka päivä kaulassaan roikkuvan rusetin, jonka takana oli omituisen näköinen viritelmä ja se muunti Conanin piipittävän äänen Shinichin ääneksi.

   ”Onko tämä taas sen lurjuksen temppuja? Pistääkö hän jo Conanin soittamaankin tyttärelleni, kun sitä mokomaa renttua ei itse kiinnosta soittaa!” Kogoro ajatteli katsettaan Conanista liikauttamatta.

Tuota teatterimaista esitystä katsoessa hänen mieleensä hiipi ikävät muistikuvat pitkistä illoista ja öistä, jotka tuntuivat niin kipeän loputtomilta. Illat jona Ran oli nukahtanu sohvalla hänen viereensä heidän katsellessaan televisiota ja unissaan hokenut jatkuvasti Shinichin nimeä. Ja öinä, jona hän oli kuullut nukkumaan mennessään Ranin hiljaisen nyyhkytyksen tämän huoneesta ja mennyt lohduttamaan hänen surevaa sydäntään. Jokaisena kertana Ranin itkuiset silmät olivat pyydelleet anteeksi tunteiluaan eikä Kogoron osannut tehdä muuta, kuin halata tytärtään, jota niin paljon sattui – hänen kipunsa ei ollut fyysistä, mutta henkisesti aivan liian rankkaa niin nuorelle.

Toki jatkuvat lohduttomat illat olivat lähentäneet heitä, kun Ran oli hakenut lohtua ja tukea isältään ja Kogoro oli tuntenut kerrankin olevansa hyvä isä, joka osasi tehdä edes jotakin oikein, mutta Kogoro ei silti pystyisi antamaan Shinichille anteeksi sitä, kuinka kovasti tämä jatkuvalla temppuilullaan satutti Rania ja tämä temppu olisi viho viimeinen, minkä hän sietäisi siltä rentulta.

Kogoro tunsi sisimmässään ettei pystyisi kohta enää hillitsemään itseään vaan menettäisi malttinsa aivan totaallisesti. Hänen henigtyksensä oli muuttunut kiihtyneemmäksi ja sama tärinä tärisytti jälleen kauttaaltaan hänen vartaloaan. Kogoron silmät olivat laajentuneet vihasta sekä hämmennyksestä ja hänen äänensä oli tuomitsevan julma sanojan alkaessa tipahdella suusta hitaasti.

   ”Cooooonnnnaaaaannnn-kkkkuuuunnn ….”
Ja hänen täytyi vetää henkeä.
   ”Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?”

Sanat olivat katkeran makuisia ja vihan kyllästämiä. Nyt kärsivällisyys oli kadonnut kokonaan hänen mielestään. Ranin hiljainen ääni kantautui puhelimesta ja Kogoro kuuli ainoastaan tämän hokevan muutamaan kertaan hämmentyneenä hänen nimeään ja tivaavan ”Shinichiltä” mitä hänen isänsä teki siellä, missä ”Shinichi” väitti olevansa ja oliko Conan-kun myös paikalla. Eniten Kogoron sydäntä vihlaisi se, että jokainen pystyi kuulemaan Ranin äänessä toivon – toivon siitä, että Shinichi oli tullut takaisin, vaikkei asia ollut niin ja uusi pettymys olisi jälleen edessä.

Conan kääntyi liioitellun hidastetusti ympäri, selvästi yrittäen löytää jokaisen tarjolla olevan ylinmääräisen sekuntin itselleen avuksi. Conanin ilme oli järkyttynyt – suorastaan paniikinomainen. Kylmät hikipisarat olivat kohonneen hänen otsalleen ja puhelin laskeutunut pois hänen korvaltaan. Kogoro odotti vaativana selitystä, jonka olisi parasta olla mestarillisen huijarin tasoista. Conan yritti hätäisesti miettiä mitä tahansa selitystä, joka olisi edes hieman aidon kuuloinen ja joka uppoaisi vaivattomasti Kogoroon.

Pieni hymyn poikanen käväisi Conanin suupielessä ”Mikä menisi Kogorolta läpi ...” hän hymähti omahyväisesti.

   ”Kogoro-setää, en huomannut ollenkaan sinun tuloasi.” Conan yritti lässyttää lapsenomaisesti.
   ”Vastaa kysymykseen pentu. Mitä helvettiä sinä teet? Pilailet tyttäreni kustannuksella?” Kogoro jyrähti yhtä tuomitsevasti kuin aikaisemmin.

Conan nytkähti tahattomasti hieman taemmas, mutta yritti korjata jälleen asemiaan ja pelastaa itsensä tukalasta tilanteesta. Hän sammutti puhelimen, johon puhelu oli vielä vahingossa jäänyt pyörimään ja alkoi taivuttelemaan Kogoroa uskomaan jälleen valheeseen.

   ”Shinichi ei itse ehtisi soittaa Ranille, kuin vasta viikojen päästä, joten hän pyysi minua tekemään tämän pienen palveluksen puolestaan. Ran on ollut viime päivinä kovin hermona, kun Shinichi ei vieläkään osaa kertoa, koska voi palata takaisin. Siksi hän pyysi minua soittamaan Ranille, jottei tämä olisi niin huolissaan.” Conan sanoi liian tilannetta vähättelevästi.

Kogoro oli hetken aikaa aivan hiljaa ja tämän katse lipui lattiaan. Miljoonat ajatukset vilisivät hänen päänsä sisällä ja mikään niistä ei tuntunut järkevältä – kaikista vähiten se ajatus, jonka hän lausui huomaamattaan ääneen.

   ”Älä valehtele pentu. Olet parempi ratkaisemaan toisten ihmisten keksimiä valheita ja peitetarinoita, mutta onneton luomaan itse sellaisia, Shinichi.”

Conanin silmät laajenivat kauhusta. Oliko hän todella aliarvioinut Kogoroa näin pahasti kaikkina menneinä kuukausina, päivinä, tunteina – oliko Kogoro ollut kaiken aikaa perillä tilanteen todellisesta kulusta?

   ”Valhe. Keksi parempi valhe. Äkkiä!” Conanin ajatuksen huusivat kilpaa.

   ”Mistä sinä puhut Kogoro-setä? Minähän kerroin miten asia on, oikeasti.” Conan yritti mongertaa kasvoillaan lapsekas viaton ilme.
   ”Et. Sinä valehtelet ja valheesi, jolla koitit pelastaa tilanteen eduksesi ajoi sinut yhä syvemmälle.” Kogoro totesi hiljaisella äänellä.

Conan oli jälleen avaamassa suunsa, mutta Kogoro ehti keskeyttää tämän ensin.

   ”Anna olla. En usko kuitenkaan sinua enää. Sinä paljastit itsesi kun olit varomaton, etkä kiinnittänyt tulooni mitään huomiota. Ehdin katsoa sinua hyvän aikaa. Elehdintäsi, puhetapasi, ajatuksenkulkusi ja puheenaiheenne eivät sovi mitenkään seitsemän vuotiaalle lapselle. Se on mahdotonta. Tässä on jotain mätää, sinussa on jotain mätää enkä minä niele enää valheita. Haluan totuuden, heti.” Kogoro huokaisi ärtyneenä.

Conan oli niin yllättynyt Kogoron reaktiosta, että meni varmasti ensimmäistä kertaa elämässään totaallisen lukkoon. Hän ei saanut koottua päässään yhtään järkevää kokonaista ajatusta, saati sitten selitystä.

   ”Shinichi käski minun sanoa ne asiat.” Conan sanoi nyyhkäisten.
   ”Ei käskenyt. Keskustelunne oli spontaania, tilannekohtaista – et lukenut edes mitään lapusta, ne kaikki tulivat suoraan sinun mielestäsi, reaktioista alkaen. Shinichi, ole hyvä ja selitä minulle mitä helvettiä tämä oikein tarkoittaa. Miksi sinä olet … tuollainen... pentu? ”

Conan painoi voimattomana päänsä alas. Mitä hän voisi sanoa? Miksi kaiken tarvitsee juuri nyt olla niin sekavaa, ettei selkeästä ajattelusta tule yhtään mitään?

Kogoro huokaisi, käveli Conani viereen ja nappasi puhelimen tämän kädestä. Conan ei ehtinyt kunnolla edes reagoida tapahtuneeseen, kun Kogoro oli hävinnyt jo huoneesta. Viereisessä huoneessa alkoi kuullua vaimea puheensorina, joka loppui yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin ja kohta Kogoro jo palasi takaisin huoneeseen. Hän heitti puhelimen takaisin Conanille, joka puhelimen saatuaan refleksin omaisesti katsoi viimeksi soitetut puhelut läpi heti:

   >> Agasa

Conan huokaisi. Nyt Kogoro tiesi totuuden, Conan oli siitä täysin varma. Hän nosti katseensa empien takaisin Kogoron odottaviin kasvoihin.

   ”Mitä hän kertoi sinulle?” Conan huokaisi vaivaantuneena.
   ”Totuuden” Kogoro tokaisi tylysti.