Ajanviete

Ja he kulkivat tuulen mukana

Author: Aoko
Rating: PG
Genre: Drama, general & ehkä hivenen romanssin tynkää
Warnings: Kiroilua
Disclaimer: En edelleenkään omista sarjaa. Pidän henkilöitä vain lasipurkeissa ja ruokin niitä välillä minttupastilleilla.
Summary: Joskus sitä vain kannattaa pysähtyä aloilleen miettimään asioita…
A/N: Lambon toivoma Kogoro x Eri ficci. Toivottavasti täyttää vaatimuksesi.


-------


“Mitä?! Nyt sinä sitten vai haukut ruokiani?! Saastainen sika!”

“Eihän tätä paskaa voi syödä Luciferkaan! Tahdon kunnon ruokaa!”

“Se siitä sitten, tee itse! Minä häivyn!”

“Hyvä! Ei tarvitse tulla takaisin, mokomakin haahka!!”


---

Mouri Kogoro istui työhuoneessaan vailla töitä. Ran oli mennyt Sonokon kanssa kauppaan ja Conan oli sanonut menevänsä professori Agasan luokse pelaamaan uusia pelejä. Hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi.

“Eikö kukaan kaipaa mestarietsivä Kogoron apua?!” hän tuhahti ja kaivoi esiin tupakka-askinsa. Se oli tyhjä.

“Ei perkele. Ja en millään jaksaisi lähteä ulos täältä… No kai se on pakko.” Kogoro nousi ylös tuolistaan, haki takkinsa naulakosta ja käveli portaita alas jalkakäytävälle. Ilma oli hiukan viileähkö, mutta silti lämmin. Hän alkoi kävelemään kohti läheistä pubia, mutta pysähtyi äkisti.

“…menenkin kahvilaan.” hän mumisi itsekseen. Hän ihmetteli käytöstään. Miksi hän ei mennyt pubiin juomaan sakea ja pelaamaan go’ta ystävien kesken?

Kogoro jatkoi kävelyään kadulla. Häntä vastaan tuli monta nuorta naista, mutta hän ei katsonut kertaakaan heidän peräänsä. Yksi poikakin juoksi vahingossa häntä päin mutta hän ei suuttunut siitä. Kogoro pysähtyi liikennevalojen kohdalla ja nosti kätensä sydämensä päälle.

“Mikä minua vaivaa?”

Tavallista pitemmältä tuntuneen matkan jälkeen Kogoro saapui kahvilan ovelle. Hän veti syvään henkeä, otti kahvasta kiinni ja astui sisään. Mitä hän oikein odotti?

Kahvila näytti samalta kuin ennenkin. Muutama känninen mies lämmittelemässä itseään patterin luona, tarjoilijat kantamassa kahvia ja pullaa asiakkaille, nuori silmälasipäinen blondi istumassa ulkomaalaisen kanssa pöy-

Silmälasipäinen blondi?

Kogoro hivuttautui hitaasti jonon mukana pöydän lähettyville. Päästyään parin metrin päähän, hän järkyttyi. “E-Eri?” hän änkytti.

Silloin nainen käänsi katseensa Kogoroon. “ Sinäkö se oletkin?” Eri totesi kylmästi. Kogoro näki, kuinka tämä ulkomaalainen mies piti hänen Eriään kädestä kiinni.

Hänen Eri? Milloin hänestä tuli hänen Eri?

Molemmat katsoivat Kogoroa, odottaen tämän sanovan jotakin. Mutta Kogoro vain kääntyi pois mutisten hiljaa itsekseen “…ei mitään.” Hän meni istumaan perimmäiseen nurkkaukseen. Hän tahtoi katsoa, mitä Eri tekee miehen seurassa. Noin kolmen minuutin kuluttua molemmat nousivat pöydästä ja lähtivät kahvilasta. Kogoro jäi vielä istumaan pölyiseen nurkkaan. Hän huokaisi syvään.

Kogoro tarkasteli kuinka hänen kahvinsa kermavaahto lillui ensin erillään, palasi taas yhteen ja taas irtautui. Hän tunsi sydämensä tekevän samoin. Miksi Eri oli katsonut häntä niin? Miksi hän oli taas täällä, ja vieläpä tuon miehen kanssa? Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.

Entinen poliisi otti ja lähti ja alkoi kävellä puistoon. Hän halusi niin unohtaa äskeisen kohtaamisen kahvilassa. Kogoro ihmetteli suuresti, miksei hän ollut tarttunut äijää rinnuksista ja heittänyt hänet pois Erin luota. Pelkkä miehen katse sai hänet voimaan pahoin. Miksi? Miksi?

Hän ei osannut vastata itsekään siihen.


Yhtäkkiä Kogoron puhelin alkoi soida. Hän huomasi sen olevan komisario Megure. Mitähän asiaa hänellä mahtoi olla? Megure soitti enää todella harvoin hänelle, hänhän ei enää ollut poliisihommissa. Kogoro päätti silti vastata.

“Haloo. Mitä asiaa?” Kogoro yritti kuulostaa väsyneeltä. Megureen tämä ei tietenkään tepsinyt.

“Mori. Minulla on tärkeää sanottavaa. Vaimosi Erikin on samaa mieltä kanssani…” Kogoro melkein pudotti puhelimen Erin nimen kuultuaan. Oliko Meguren pakko muistuttaa?

“M-mitä hänestä?” Kogoro kysyi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Megure huokaisi luurin toisessa päässä ja oli muutaman sekunnin hiljaa. “Olemme saaneet uuden poliisietsivän riveihimme. Hänen nimensä Matt Goodwin, hän tulee Kanadasta. “

Kogoro ei pitänyt yhtään siitä, mihin aihe oli menossa. Hän rutisti taskussaan olevan nenäliinan myttyyn ja alkoi jo hikoilla hermostuneisuudesta. “Sano nyt perkele se asiasi että voin mennä rauhassa merenrantaan..!” Kogoro kirosi mielessään. Kuin taikaiskusta Megure sanoi juuri sen, mitä Kogoro ei halunnut kuulla.

“Hän on huomattavasti parempi etsivä kuin sinä, Mori. Siksi pyytäisinkin sinua lopettamaan etsivänurasi. Toivon että ymmärrät -” Megure ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun, kun Kogoro jo raivosi mielipuolena keskellä katua.

“Notta ristus, perkele! Että lopettaisin ainoan leipäpuuni? Hulluko olet?! Jumalauta, minulla on kotona kaksi suuta ruokittavana ja oma tyttäreni tekee kaiken siivouksen ja ruoanteon, ainoana tehtävänäni on ollut tähän asti saada edes sen verran rahaa, että olisi varaa ostaa vessapaperia perseen pyyhkimiseen!! Ja nyt käsket minua hankkimaan uutta työtä? Mistä helvetistä luulet minun saavan -” tällä kertaa Kogoro joutui keskeytetyksi.


“Turpa kiinni, Mori! Herrantähden, voisitko edes joskus kuunnella mitä minulla on sanottavaa? Niin mihin jäinkään… Ai niin… Tiedät itsekin että alat olemaan liian epäpätevä etsivän hommiin. Olet menettänyt otteesi. Erikin oli sitä mieltä. Olemme pyytäneet häntä Goodwinin partneriksi ja hän sanoi suostuvansa. Ole kiltti, Mori, ja tee niin kuin on parasta.” Megure lopetti puhelun.

Kogoro jäi hetkeksi kuuntelemaan puhelimen tuut - tuut - tuut ääntä ennen kuin heitti sen jalkakäytävälle.

“ Perkele!!! Perkeleen perkeleen perkele!” muutama ihminen kääntyi katsomaan vauhkoavaa etsivää oudoksuen. Kogoro tunsi kyynelten kohoavan silmänurkkiin, mutta pyyhki ne rajusti pois.


“…olet joskus kyllä täysi ääliö, Kogoro. Mutta juuri sen takia rakastuinkin sinuun.”

“N-niinkö? “

“Älä koskaan muutu.”


“Miksi aina minulle käy aina näin?!” Kogoro huusi kohti taivasta ja vähät välitti muiden katseista.

Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi olla jossain muualla kuin Beikassa. Hän halusi lähteä Hokkaidoon, Hiroshimaan, Chofuun, minne tahansa kunhan se olisi tarpeeksi kaukana itse helvetistä.

---

Sillä aikaa poliisiasemalla…

Matt istui Meguren työpisteen ääressä ja odotti tämän kertovan hänen ensimmäisestä tehtävästään Erin kanssa. Matt oli ollut täysin tyrmistynyt huomatessaan Kogoron kahvilassa. Ei Eri ollut kertonut, että hänellä oli jo mies entuudestaan. Heidän tapaamisensa oli ollut kuitenkin kovin jäätävä. Ehkä he olivat kenties eronneet..?

Matt hymähti ja haroi paksua mustaa tukkaansa sormillaan. Hän ei huomannut Meguren tuloa ennen kuin tämä heitti hänelle pyssykotelon.

“Goodwin, ensimmäinen tehtäväsi on tässä.” Megure osoitti sormellaan Beikan karttaa. Matt nojautui lähemmäs pöytää. “Täällä, Teitanin ala-asteen lähettyvillä, on nähty epäilyttävä mies. Tietojemme mukaan mies seurailee koulusta poistuvia lapsia ja silloin tällöin hän saattaa mennä jonkun lapsen luo ja kysyä heiltä jotakin. Haluamme, että menet Erin kanssa seuraamaan tilannetta. Onko kysyttävää?”

Matt pudisti päätään. “Ei ole, herra komisario.” hän nousi ylös tuolilta ja lähti kävelemään kohti ulko-ovea. Eri odotti jo häntä siellä.

“Valmiina lähtöön?” Eri kysyi ja ojensi Mattille autonavaimet. Matt naurahti rennosti ja vastasi “Aina kuin partiopoika!”

---


Kogoro istuutui penkille, joka sijaitsi aivan merenrannan tuntumassa. Hän tunsi olonsa kovin väsyneeksi ja ennen kaikkea, arvottomaksi. Eri oli löytänyt uuden sydänkäpysen. Hän taas, oli menettänyt työnsä, rahansa ja toivonsa. Ran ei luultavasti enää halua asua hänen kanssaan, heillä ei tulisi olemaan enää rahaa ja hän muutenkin ryyppää ja käyttäytyy törkeästi kotona.


Nyt vasta Kogoro ymmärsi, miksi Ran oli niin kovasti halunnut hänen ja Erin palaavan yhteen. Heillä ei olisi ikinä ollut rahaongelmia, koska Eri oli lakimies ja ansaitsi hyvin rahaa. Eri olisi Ranin kanssa pitänyt huolta siitä, ettei hän olisi ryypännyt tai polttanut tupakkaa joka päivä, korkeintaan kerran viikossa.

“Kogoro olet totaalinen paskiainen. Tuhosit elämäsi täydellisesti.” Kogoro moitti itseään ja nosti penkin vieressä olevan kassin - se oli täynnä tyhjiä sakepulloja. Jos hän palauttaisi ne, hän saisi luultavasti 500 yeniä. Sillähän saisi pienen jäätelön ostettua. Tai mangan, jonka voisi polttaa lämmikkeeksi, jos ulkona tulisi kylmä.

Ajatus ulkona nukkumisesta ei miellyttänyt Kogoroa. Ei olisi kukaan huutamassa syömään, ei ketään patistamassa töihin…


Kogoron entinen elämä alkoi lipua hänen silmiensä ohitse. Hän näki edessään pienen pojan, jolla oli polvet veressä ja puinen keppi vasemmassa kädessään. Pojan edessä seisoi neljä muuta poikaa jotka ulkopuolisesti näyttivät olevan vanhempia, mutta oikeasti olivat samanikäisiä kuin hän.



“Katsos pirua, pätkähän yrittää puolustaa itseänsä! Mua ihan hävettää!” yksi pojista huusi ja yritti napata kepin pois. Pieni poika horjahti taaksepäin ja yritti lyödä edessään olevaa poikaa.

Hän ei onnistunut.

Porukan pisin poika potkaisi pienen pojan nurin ja oli juuri antamassa tälle vasemmasta koukustaan, kunnes tämä tunsi voimakkaan kivun takaraivossaan ennen kuin kaikki pimeni.

“Kuka piru- ?!”

Kukaan pojista ei ehtinyt nähdä, mitä tapahtui. Heiltä kaikilta pimeni vintti kuin taikaiskusta. Pieni poika katsoi ihmeissään, kun pojat kaatuivat maahan.

“Oletko kunnossa?” kysyi ääni pojan takaa, ja tämä hätkähti kuullessaan tuon äänen. Sehän kuului selvästi…

“Eri?”

“Eikun Joulupukki. No keneksi muuksi minua sitten luulit, häh?” pieni Eri kysyi ja auttoi Kogoron ylös. “Olet kyllä sellainen saapas, mennä nyt haastamaan riitaa päiväkodin tyhmimpien poikien kanssa…”

“Mutta kun ne vei mun Kamen Raider figuurin..!” Kogoro yritti selittää ja peitellä naarmuja polvissaan. Eri vain pudisti päätään, otti pienenpienestä laukustansa nenäliinan ja pari laastaria. “Ostetaan sinulle uusi Kamen Raider.” Eri hymyili ja antoi pienen suukon Kogoron poskelle.


Seuraavaksi näkymä vaihtui toiseen. Nyt Kogoro näki edessään 14 vuotiaan itsensä, norkoilemassa Pachinko - pelihallin oviaukossa.


“Miksette voi päästää minua sisään?! Olen tarpeeksi vanha!” nuori Kogoro intti turvavirkailijoille ja polki tasajalkaa maata. Toinen miehistä otti Kogoron käsivarresta kiinni, ja kysyi “Noh, missä on henkilöllisyystodistus?”

Silloin Kogoro muisti, ettei hänellä ollut sitä mukanaan, hän oli unohtanut sen kotiin.

“O-odottakaa vähän! Ette voi tehdä näin..!” Kogoro taisteli virkailijoita vastaan, mutta hänet heitettiin vesilätäkköön. Miehet vain naurahtivat räkäisesti ja kävelivät takaisin pelihalliin. Kogoroa suututti aivan silmittömästi, hänen isänsä oli siellä, ja hän halusi vain mennä katsomaan, kun tämä pelasi.

Silloin Kogoro muisti, että pelihallin takaovea ei koskaan vahdittu kunnolla. Sieltähän voisi livahtaa sisään.

Varmistettuaan että reitti oli selvä, Kogoro pääsi pelihalliin sisälle. Hän piiloutui baaritiskin taakse odottamaan isäänsä. Baarimikko hääräsi uhkaavan lähellä Kogoroa, mutta hän päättäväisenä istui paikallaan.

Noin viiden minuutin päästä Kogoro kuuli isänsä istahtavan baarituolille. “ Yksi Manhattan, kiitos. Ja laita siihen päälle vielä kirsikka.”

Baarimikko poistui hetkeksi ja Kogoro sai tilaisuuden livahtaa isänsä viereen. Tämä ei ensiksi edes huomannut poikaansa.

“Mitä helvettiä SINÄ täällä teet?” hän tivasi vihaisesti pojaltaan. Kogoro hymyili leveästi. “Tulin katsomaan, kuinka rakas isäukkoni iskee naisia täällä ja ryyppää itsensä rupisammakoksi!”

Pelihallissa kuului iso ryske ja melske, kun Kogoron isä hyökkäsi häntä kohti ja alkoi lyödä poikaansa suutuspäissään. Ihmiset ryntäsivät väliin, mutta Kogoro oli jo menettänyt tajuntansa.


Kogoro laski päänsä kämmeniin. Hän ei koskaan tulisi unohtamaan tuota kohtausta. Hänhän oli vain vitsaillut isänsä kustannuksella…

---

“Ran - neechan! Kogoro - oniisan, olen kotona!” Conan huudahti astuessaan sisään Morin etsivätoimistoon. Hän oli keskustellut Haibaran kanssa APTX:in uusimmasta vasta-lääke prototyypistä, ja tuli siksi myöhään ‘kotiin’.

Ran istui sohvalla ja katsoi televisiota. Hän näytti murheelliselta. Mikä häntä tällä kertaa vaivasi? Ran oli nykyään kovin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Minne hänen eloisuutensa oli kadonnut?

Conan tunsi sydämensä jättävän sykäyksen väliin kun Ran katsahti hänen suuntaansa. Tytön silmät olivat verestävät, hän oli selvästi itkenyt paljon.

“Conan - kun”, Ran kuivasi naamansa hihaansa ja yritti näyttää edustavammalta. “Missä olet ollut? Olen ollut huolissani!” Conan ei tiennyt, mitä sanoisi. Ei hän oikeasti ollut Agasan luona pelaamassa videopelejä. Hän oli…

“Conan - kun..?” Ran katsoi häntä kuin koiranpentu. Conan huokaisi syvään. Nyt hänen oli paljastettava Ranille totuus, hän ei voinut simputtaa tyttöä enää. Juuri kun Conan oli aukaisemassa suunsa, TV:stä kajahti päivän uutisohjelman tunnusmusiikki pyörimään. Ran käänsi päänsä takaisin ruudun ääreen, unohtaen pikku etsivän.

"Hyvää iltaa, katsojat. Olemme saaneet lisää tietoa Teitanin ala-asteen nurkilla pyörivästä oudosta miehestä. Hän on syntyperältään amerikkalainen. Hänellä on paksut, ruskeat viikset ja hän käyttää kannabista. Hänen nimensä on…”


---

“PikaPika..?”

“Niin!” Matt naurahti ja haroi taas tukkaansa sormillaan. “Eikö olekin naurettava nimi? Minä ampuisin itseni, jos minulla olisi tuollainen pöhkö nimi!”

Eri katsahti maahan mietteliään näköisenä. Matt vaikutti erittäin mukavalta henkilöltä, hänelle oli helppo puhua melkein kaikesta. Matt oli ikäisekseen kovin nuorekkaan näköinen, ensi näkemältä häntä olisi luullut parikymppiseksi. Oikeasti Matt oli jo melkein 35 vuotias. Hänen silmänsä olivat kauniin vihertävät, täynnä salaisuuksia. Hänen leukaansa koristi lyhyt, mutta charmikas partatupsu. Matt oli kokonaisuudessaan hyvännäköinen mies.

Jo alusta alkaen, Eri oli tehnyt selväksi itselleen, ettei alkaisi flirttailemaan kenenkään kanssa julkisesti. Mutta Matt tuntui olevan asia erikseen… Ei! Hän ei saisi ajatella mitään tuontapaistakaan!

“Eri!!”

“Mhäh..?”

“Eri, pysähdy! Älä liiku mihinkään!”

Eri pysähtyi niille sijoilleen ja Matt oli vähällä törmätä häneen. “Onko jokin hätänä, rouva Kisaki? Miksi pysähdyitte?” Eri tärisi kauttaaltaan hetken ennen kuin käänsi katseensa Mattiin. “Etkö sinä huutanut minulle äsken?”

“Huh? En huutanut. Rouva Kisaki?” Matt tuijotti hänttä oudoksuen. “Onko jokin vialla?”

Eri vain pudisti päätään. “A-anteeksi, taidan olla vain hiukan väsynyt. Jatketaan matkaa.” hän yritti hymyillä iloisesti. Miksi hänellä oli yhtäkkiä niin tyhjä olo? Miksi hänen jalkaansa koski niin paljon?

“Eri! Minä pyydän! Älä liiku senttiäkään missä seisot nyt!”

“Eri!!!”

---

Aurinko oli jo painunut mailleen, kun Kogoro viimein saapui etsivätoimistoonsa. Hän näki Ranin istuvan sohvalla, katselemassa myöhäisillan tietokilpailua. Ran ei selvästikään ollut tehnyt mitään ruokaa tai siivonnut asuntoa, koska huoneilma oli kovin tunkkainen.

Ran nosti katseensa isäänsä, kun tämä pamautti oven kiinni takanaan. Hän ei noussut tervehtimään isäänsä, hän vain mumisi hiljaisella äänellä “Hei…”

Kogoro laittoi takkinsa naulakkoon ja käveli suoraan sohvan luokse. Hän lysähti alas ja oli hetken aikaa hiljaa. Sitten, hän käänsi katseensa tyttäreensä.

“Ran… Minulla olisi tärkeää asiaa.” Ran käänsi katseensa Kogoroon ja loi hänelle tuiman katseen. "Kyllä minä tiedän jo! Unohdit sinun ja äitini hääpäiväsi! Miksi et vain voi pyytää anteeksi häneltä?! Miksi-”

Kogoro hiljensi Ranin laittamalla etusormensa tämän huulille. “Ran… Olisitko niin kiltti, ja kuuntelisit mitä minulla on sanottavaa?” Ran katsoi häntä hetken ja nyökkäsi.

“Tänään, Megure soitti ja…” Kogoro huokaisi syvään ja jatkoi, “…hän käski minun lopettaa etsiväntyöni. Heillä on uusi mies riveissään ja Eri on hänen partnerinsa.” Kogoro huomasi, kuinka Ranin silmät laajenivat kauhusta. Hän päätti silti jatkaa.

“Olen pahoillani, että unohdin hääpäivän. Tiedän, että haluat minun ja Erin palaavan yhteen… Olen itsekin harkinnut monta kertaa hänelle soittamista, mutta en koskaan uskaltanut. Minulla ei ollut selkärankaa tehdä sitä. Nyt vasta ymmärrän, kuinka paljon hän merkitsikään minulle.

Ran, oma rakas tyttäreni. Tästä päivästä lähtien, yritän olla kunnon isä sinulle, ja myös sille pienelle räkänokalle. Koska…” Kogoron silmät alkoivat täyttyä nesteestä, “…meillä ei tule enää olemaan rahaa. Meillä ei kohta tule olemaan mitään.” tässä vaiheessa Ran halasi isäänsä lujasti ja itki hänen olkapäähänsä.

“Voi isukki..!” Ran nyyhkytti. Kogoro halasi tytärtään takaisin ja antoi omien kyyneltensä valua tämän poskea pitkin. Hän ei tiennyt, mitä tekisi.


~ JATKUU ~